Tätä kirjoittelee parikymppinen kasvattajan alku. Vuonna 2007 sain Sadan, joten kirjoitushetkellä kokemusta on huimat viisi vuotta *sarkastinen*. Samana vuonna onnistuin saamaan päähäni ajatuksen, että kasvattaminen voisi sittenkin olla kivaa. 2008 alkuvuodesta löysin itseni kasvattajan peruskurssilta ja kurssin jälkeen lähti nimihakemus matkaan. Kauan se kiersi maailmalla, mutta vuoden päästä, 2009 maaliskuussa tuli vihdoin postissa todistus kennelnimestä ja huhtikuussa sitten syntyi se ensimmäinen pentue. Tästä jäi kotiin toiseksi koiraksi Miya. Lukekaatten koirista lisää niiden omilta sivuilta.
Tätä kirjoittaessa pentueita on ollut kolme kappaletta. Jokaisen pentueen myötä on ajatukset vaihtuneet ja nyt kun sitä tuntee, että on päässyt edes suurimmaksi osaksi kaiken hemmetin moisen vouhotuksen yläpuolelle, niin ajattelin pistää ajatuksia ylös.
Ikäni olen Vantaalla asunut, ja näillä näkymin en ihan heti ole täältä minnekään katoamassa. Koiraharrastus sai tosiaan alkunsa vasta tullessani täysi-ikäiseksi. Tähän oli suurimpana syypäänä äiti, joka ei koirista tykkää. Tai niin hää ainakin on sanonut, tosin olenpa itse kuullut suoraan hevosen suusta, että "on ne Elinan koirat ihan kivoja."
Toisena syynä olivat kissat. Koiraahaan minä pyysin jo ties kuinka nuorena, mutta kissoja tuli, koska niistä äiti tykkäsi.
Eipä se mitään. Pakkohan tässä on tunnustaa, että periaatteessa katson olevani ehkä hiukkasen enemmän kissaihminen kuin koiraihminen, vaikka silti sanon olevani molempia. Tämä pieni ero on lähinnä syvällä tunnepuolella. Koska lähes koko lapsuuteni kissojen kanssa vietin, tunnen niitä kohtaan erityistä yhteenkuuluvuutta. Suhde koiriin on hieman erilainen. En voinyt välttyä havaitsemasta, että koira on yksinkertaisesti älykkäämpi kuin kissa. En tarkoita, että kissat olisivat tyhmiä, mutta ne ihan selkeästi toimivat enemmän vaistojensa varassa kuin koirat. Koirien kautta koen tietynlaista sosiaalisuutta. En voi sanoa olevani kovinkaan sosiaalinen ihmisten suhteen, mutta koirilta saan sitä jakamatonta huomiota silloin kun en jaksa ihmisiä. Ehkä voinee jo tästä päätellä, että asun yksin.. :P
Tiedän, että saatan olla hiukan hankala ihminen joskus. Ehkä suurimpana heikkoutena minulla on aukoa päätäni silloin kun ehka kannattaisi pitää matalaa profiilia. Tuppaavat ne sanaisen arkun lukot löystymään siinä kello 22:n jälkeen. Toinen ongelma on kilpailuvietti. Jostain syystä aina päädyn johonkin henkilökohtaiseen kilpailuun ties missä asiassa. Joskus ihan vastapuolen tietämättäkin. Tässä suhteessa olen tosin onneksi oppinut hieman hillitsemään itseäni ja välttämään tiettyjä tilanteita.
Mielipiteissäni olen aika jyrkkä, tarkoittaen sitä, että väittelytilanteessa en kovin helposti myönnä olevani väärässä. Se tosin ei tarkoita sitä, ettenkö havaitsisi olevani väärässä. Tämä mielipiteen vaihto tosin tapahtuu vasta kun väittely on ohi. Yleensä. Poikkeuksia toki aina löytyy. Kovin helpolla en kuitenkaan mielipidettäni muuta. Kyllä vaadin kunnon perustelut, jotta voin hyväksyä oman näkökantani vääräksi. Pyrin välttämään tunteiden sotkemista liikaa mukaan, koska nepä saattavat hiukan samentaa havointokykyä. Pohjaan aina tietoni omiin kokemuksiin ja faktatietoihin. Tosin ne faktoina pidetyt tiedot saattavat toki muuttua ajan kanssa. En aio ryhtyä kaavoihin kangistuneeksi, vaan otan uutta tietoa aina mielelläni vastaan. Kunhan se on hyvin perusteltua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti