Ihmeelliset värit

Värit ja värigenettiikka ovat aina kiinnostanut minua eläimissä. Jo ennen koiran tuloa lueskelin netistä värigeenejä käsitteleviä juttuja esimerkkeineen. Kasvatuksessa on monta mielenkiintoista pointtia, mutta kyllä yksi mielenkiintoisimmista on värit ja miten ne peritytyvät ja muuttuvat iän myötä. Veikkaan, että tulen tästä aiheesta kirjoittamaan parin vuoden päästä täysin uudenlaisen tekstin. Viidessä vuodessa on jo tullut niin paljon lisätietoa, että ei voi käsittääkkään. Vai miltäs kuulostaa se, että Sadan tulessa minulla oli käsitys siitä, että on kahdenlaisia Ay-alleeleja. Toiset tuottavat puhtaan värin, toiset soopelin.. *pään pudistusta* (Ja se asianlaitahan ei tosiaankaan ole näin)

Sada kantaa mustaa. Tämä on fakta, koska sen emä on musta. Mutta niin kantaa Miyakin. Sen voi puolestaan päätellä siitä, että kakara oli niin pahuksen tumma pentuna, että olisi melkein käynyt seesamista. Nyt kun Miyalla on juuri ollut ensimmäiset pennut ja on nyt vihdoin kasvattanut uudet karvat, nousi mieleeni asia, jonka olin jo ehtinyt unohtaa.

Sadalla oli sinne parivuotiaaksi asti melko paljon mustia karvoja selässä ja niskassa. Huomattavasti vähemmän kylläkin kuin Miyalla, mutta silti. Sitten tuli ensimmäiset pennut. Karvat lähti ja kun kasvoivat takaisin, katsoin ihan ihmeissäni, kun mustia karvoja ei näkynyt lähes missään. Oli niitä muutama toki siellä täällä, mutta etsimällä sai etsiä. No, koska olen aina pitänyt enemmän puhtaasta punaisesta, niin olin tästä vain hyvilläni. Osa mustista karvoista kasvoi myöhemmin takaisin, mutta ei koskaan niin paljon kuin mitä oli ennen pentuja. Nykyisellään Sada on sellainen peruspunainen.

Sada vuodenikäisenä. Tummaa karvaa paljon selässä ja niskassa

Sada 5 v. Lähes kaikki mustat karvat kadonneet

Tämä värinmuutos tosiaan oli ehtinyt jo lähestulkoon täysin unohtua, sillä ehdin jo tottua Sadan uuteen, kauniimpaan väriin. Sitten Miya meni ja sai pentuja. Miya, minun tumma tyttöni, meni ja pudotti myös karvansa, kuten kaikki mammat tekevät. Kun ne karvat kasvoivat takaisin, katsoin, että koirassa on jotain outoa. Oudon vaalea. Ajattelin, että joo ei ole tainnut päälikarvat vielä kasvaa. No nyt tässä vaiheessa se on jo pakko myöntää, että ei ne kyllä sieltä enää kasvakaan. Ainakaan enää tänä kesänä. Niin vain vaaleni Miyakin. Ja tähän todella tarvittiin ne pennut. Aiemmissa karvanlähdöissä mustat tulivat aina takaisin. Eli tässä toivo elää, että Miyakin on vielä ihan nätti punainen, eikä mikään sekasikiöseesami, jollaiseksi olen sitä nimitellyt syntymästä asti.

Miya 2 v. Mustaa karvaa ja sänkipellon mudassa on kiva kieriä.

Miya 3. ekojen pentujen jälkeen. Mustaa karvaa hieman enemmän kuin Sadalla,
mutta silti huomattavasti vähemmän kuin vuotta aiemmin.

Yksi asia, mitä olen harrastanut paljon. On muiden kasvattajien pentueiden värin kehityksen seuraaminen. Varsin monelta löytyy kuvia syntymästä luovutukseen nettisivuilla tai Facebookissa. Punainen shibanpentu on todella erivärinen syntyessään kuin mitä se aikuisena tulee näyttämään. Olen yrittänyt tehdä jonkinlaista kaaviota siitä, miten väri kehittyy. Tämä on se osa tätä tekstiä, mikä todennäköisesti tulee muuttumaan, sillä sitä tuppaa aina välillä törmäämään johonkin uuteen tapaukseen, mikä kaataa kaikki aiemmat päätelmät. Kuitenkin, olen tällä hetkellä havainnut seuraavaa:
Pentu kantaa joko valkoita, tai sitten ei. Käsitellään ensiksi nämä ei-kantajat. Peruspunainen shibanpentu on syntyessään melkolailla riistan värinen. Sillä on pää suht punainen, mutta kuono, korvat, jalat, vatsa ja häntä mustat. Selässä on yleensä säästä alaspäin tumma, melkein musta leveähkö siima.

Sitten on nämä mustaa kantavat pennut. Ne ovat selvästi tummempia kuin nämä peruspunaiset. Toki näitä on eriasteisia. Sitten on ne valkoista kantavat, niillä tuppaa olemaan kunnon urajirot jo syntymästään ja usein puuttuu myös selkäsiima. Tosin enpä mene vannomaan, että asia on aina näin. Olen mietiskellyt, että miten ilmenee jos pentu kantaa sekä valkoista että mustaa. Onko se silloin ihan peruspunaisen värinen syntyessään? Toistaiseksi ei ole omiin pentuihin tainnut siunaantua kuin yksi valkoista kantava. Tämäkin viimeisimpään pentueeseen, joten pennut eivät ole vielä tarpeeksi vanhoja, jotta uskaltaisin sanoa varmasti. Molemmat pennut olivat nimittäin peruspunaisen värisiä, mutta narttulla oli alusta asti melko vaalea naama ja se vaalenikin nopeasti, kun taas pojalla oli hyvikin tumma naama. Tähän menessä tyttö ainakin on pysynyt puhtaan punaisena ja viittaa vahvasti siihen, että se kantaisi valkoista. Ja ihan mahdollista tämän pitäisi ollakin, sillä pentujen isä kantaa todistetusti valkoista. Poika tuskin kantaa. Tosin viimeksi kun sen näin, oli sillä karvat melko lailla vaihtuneet ja ihan nätti punainen sekin oli, ei mustia karvoja selässä. Sitä vastoin edellinen pentue, saman uroksen pennut Sadalla, näillä kaikilla on tummaa karvaa selässä ja niistä kaksi oli hyvin tummia syntyessään, kolmas vaaleampi, mutta kuitenkin peruspunainen. Näistä tummemmista toinen muistutti kovasti Miyaa, toinen puolestaan vaaleni ihan kuin kantaisi valkoista. Kaikki kuitenkin kasvattivat mustia karvoja vaihdettuaan pentukarvan.

Mene ja tiedä. Kuten näkyy niin teoriani on kaikkea muuta kuin aukoton. Tämän parempaa en ole kuitenkaan tähän mennessä saanut aikaiseksi, joten katsotaan mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Pitää tutkia lisää. Alla vielä kuvia pentueiden eri värivaiheista.

Yllä Miya ja Jedi, Miya selvästi tummempi, alla puolestaan Miya ja Jedi kolmen ja kahdeksan viikon ikäisinä. Miya vaaleni pikkuhiljaa lähes samanväriseksi kuin Jedi, mutta kasvatti sitten mustat karvat takaisin pentukarvan vaihdon myötä. 

Sadan toinen pentue. Nuorin tyttö ensimmäisessä kuvassa keskellä, toisessa oikealla. Hieman vaaleampi kuin lähes identtiset sisaruksensa.

Miyan pennut. Molemmat aika samanvärisiä syntyessään. Tyttö kuitenkin vaaleni hyvin nopeasti. Kolmiviikkoisina ja sillä oli selvästi vaaleampi nama

Alku aina hankala, lopussa kiitos seisoo

 Yleisessä tiedossa on se, että lähes tulkoon kaikki uudet koiranomistajat sortuvat samaan vanhaan kaavan: kahden vuoden kulutta sitä tiedetään ja osataan kaikki.
On näitä kaavoja enemmänkin. Varmaan sorrun parhaillaan itsekin johonkin vastaavaan, mutta suonette sen minulle anteeksi.

Kyllä sitä aikanaan huomasi itsekin, että vähän turhan kärkkäästi oli niitä suuria neuvoja jakelemassa muille. Saan kiittää suuresti Sadan kasvattajaa, joka onneksi sai varoitettua minua tästä "kahden vuoden viisastumisesta". Opin pitämään suuni (lähes) kiinni.

Kun sitä on muutaman kerran saanut huomata olevansa väärässä, sitä tuskin on enää niin naiivi, että kuvittelisi tietävänsä kaiken. Oikeasti, suoraan sanottuna en tiedä paljon paskaakaan. Mutta silti katson tietäväni enemmän kuin keskiverto pennunkyselijä. Kursseja olen käynyt. Molemmat kasvattajan kurssit sekä jalostusneuvojan peruskurssin. Jatkokurssille oli aikomus mennä tänä vuonna, mutta jäi sitten kuitenkin väliin kun oli liian kiireistä. Noh, 2014 sitten seuraavaksi..

Kokemus on kuitenkin se, mikä opettaa eniten. Joitain asioita ei vain voi oppia pelkästään kirjasta lukemalla. Yksi näistä on koiranlukutaito, josta takuulla kirjoitan lisää myöhemmin. Toinen on ero teorian ja käytännön välillä. Vaikka ehkä sinällään varsin simppeli juttu, minua yksi eniten opettaneista tilanteista oli ensimmäisen pennun syntymä. Onneksi satuin olemaan eläinlääkärillä. Kaiken maailman pennunhoito-oppaat olin kyllä lukenut, mutta siinä vaiheessa kun se ensimmäinen mötkäle mätkähti lattialle niin itse en osannut tehdä muuta kuin tuijottaa. No Sada ei ollut paljoa parempi, tärkeämpää oli putsata töhnät kuin huolehtia pennusta. Onneksi tuli se hoitaja ja otti ohjat käsiin. Repi pennun ulos kalvoista kun Sada ei sitä itse tehnyt. Tässä vaiheessa havahduin kuin naps ja tuli suorastaan itseinho, että miten saatoinkin unohtaa niin perusasian.

Vaan jokainen meistä on joskus ollut ensikertalainen, niin kasvattaja kuin se koiraemokin. Seuraavan pennun syntyessä ei minulla tätä jämähtämistä enää tapahtunut. Pentu kalvoista, hankaaminen kuivaksi ja tarkastus, ettei ole mitään rakennevikoja ja sitten vain tissille. Sadaa tosin kiinnosti edelleen nämä töhnät enemmän kuin pennut, mutta antoi se sentään niiden imeä.
Ensimmäisestä viikosta muistan lähinnä sen, että en päässyt poistumaan huoneesta, koska Sada tuli perässä ja toisin sanoen jätti pennut yksikseen. Pariin otteeseen soitin yöllä Sadan kasvattajalle ja itkin kun mikään ei tuntunut toimivan. Isältä ei herunut apuja eikä empatiaa, vaikka sitä juuri olisin kaivannut. Onneksi puhelimen toisessa päässä oltiin ymmärtäväisempiä. Nyt kun kolmen vuoden jälkeen niitä puheluita muistelen, niin lähinnä nolottaa, että menin siihen aikaan yöstä soittelemaan kenellekään. Siltikään arvostus saatua tukea kohtaan ei ole laantunut, lähinnä vain kasvanut. Ihan oikeasti tarvitsin silloin jonkun sanomaan, että ei hätää, kaikki järjestyy. Niinhän ne järjestyivätkin. Sada päätti lopulta herätellä ne uinuvat äidinvaistonsa ja siitä kuoriutuikin loistava emä. Itse sain vertailukohdan tuleville synnytyksille. Tiedän miltä on käytännössä polttoheikkous, opin lypsämään koiran nisiä ja tuli hyvin selväksi, että tiineysaikana ei sovi yhtään joustaa ruokinnassa. Jos ei emäpiski syö, niin sitten se ruoka tungetaan kirjaimellisesti kurkkuun väkisin. Ja juu, ei ne pennut kuole, vaikkei se emä aina olisikaan niiden luona. Ja se rauhattomuus saattaa sitten tosiaan johtua ihan siitä, että ne nisät ovat aivan täynnä, jolloin se lypsäminen on ainoa keino, koska eipä ne pennut kivikovia nisiä enää suostu imemään.

Ensimmäinen pentue opetti nöyräksi. Ne suunnitelmat eivät todellakaan mene aina niin kuin itse haluaisi. Loppujen lopuksi ei edes ollut mistään kovin vakavasta kyse. Vaikka synnytyksen joutuikin käynnistämään eläinlääkärissä, niin ei kuitenkaan tarvinnut mitään sektioita. Ihan itse Sada ne pennut ulos pökki kun vähän sai ensin suonensisäistä.

Kokemus pisti kuitenkin vakavasti miettimään, että uskallanko pennuttaa enää toista kertaa. Alusta asti on minulla ollut tiukkana periaatteena, että tietoisesti en ala mitään ongelmia rotuun levittämään. päätin pohtia rauhassa asiaa ja katsella millaisa pennuista tulee. Tulin lopulta siihen tulokseen, että polttoheikkous johtui huonosta ruokinnasta. Nirsoilu ei toki ole mikään toivottava ominaisuus, mutta veikkaan sen olevan enemmän henkilökohtainen ominaisuus kuin perinnöllinen. Miya ei ainakaan ole nirso. Päätin siis astuttaa Sadan uudelleen. Otin tässä tietoisen riskin ja päätös olikin, että jos taas tulee ongelmia synnytyksen kanssa, niin sitten jääköön Sadan osalta suvun jatkot. Tällä kertaa kun nirsoilu alkoi, niin ruokin joka päivä väkisin sen tietyn määrän nappuloita. Eipä tullut polttoheikkouksia. Itse asiassa, tällä kertaa minun ei tarvinnut tehdä yhtikäs mitään, Sada hoiti kaiken hienosti itse. Kannatti ottaa se riski. Ja Miya puolestaan.. Esimerkillinen emä. Synnytyksessä ei päästänyt ääntäkään. Itse innokkaana auttajana revin pennut kalvoista, mutta Miya puri napanuorat ja putsasi pennut. Nätisti se pysyi pentujen luona. Siinä missä Sada Miyan kohdalla ei pitänyt minkään laista kuria (ja miksi Miyasta kasvoi sellainen kuin se on) piti Miya kyllä kakaransa ruodussa. Ja niin piti Sadakin toisella kertaa, ilmeisesti saanut tarpeekseen Miyan päsmäröinnistä.

Tässä halusin vähän kertoa omista lähtökohdistani kuin myös siitä, että ilman riskejä ei saavuta mitään ja kaikki ei ole niin mustavalkoista (noh, näihin riskeihin ja mustavalkoisuuksiin tulen vielä palaamaan taatusti monen monituista kertaa).

Blogi uusiksi

Oltuaan parisen vuotta totaalisen koskemattomana päätin pistää tämän blogin uusiksi. Poistin vanhat viestit, koska ei niissä ollut mitään fiksua luettavaa. Tosin ehkä niistä voisi pari uudelleenjulkaista joskus jos siltä tuntuu. Katsotaan nyt.

Tässä on vähän ajatuksissa pitää tätä vähän niin kuin jalostus / kasvatus blogina. Ei niinkään minään "tänään kennelissä tapahtui sitä sun tätä", vaan lähinnä ajatuksia kasvatuksesta. Omia mielipiteitä ja pohdiskeluja.