Yleisessä tiedossa on se, että lähes tulkoon kaikki uudet koiranomistajat sortuvat samaan vanhaan kaavan: kahden vuoden kulutta sitä tiedetään ja osataan kaikki.
On näitä kaavoja enemmänkin. Varmaan sorrun parhaillaan itsekin johonkin vastaavaan, mutta suonette sen minulle anteeksi.
Kyllä sitä aikanaan huomasi itsekin, että vähän turhan kärkkäästi oli niitä suuria neuvoja jakelemassa muille. Saan kiittää suuresti Sadan kasvattajaa, joka onneksi sai varoitettua minua tästä "kahden vuoden viisastumisesta". Opin pitämään suuni (lähes) kiinni.
Kun sitä on muutaman kerran saanut huomata olevansa väärässä, sitä tuskin on enää niin naiivi, että kuvittelisi tietävänsä kaiken. Oikeasti,
suoraan sanottuna en tiedä paljon paskaakaan. Mutta silti katson
tietäväni enemmän kuin keskiverto pennunkyselijä. Kursseja olen käynyt.
Molemmat kasvattajan kurssit sekä jalostusneuvojan peruskurssin.
Jatkokurssille oli aikomus mennä tänä vuonna, mutta jäi sitten kuitenkin
väliin kun oli liian kiireistä. Noh, 2014 sitten seuraavaksi..
Kokemus on kuitenkin se, mikä opettaa eniten. Joitain asioita ei vain voi oppia pelkästään
kirjasta lukemalla. Yksi näistä on koiranlukutaito, josta takuulla kirjoitan lisää myöhemmin. Toinen on ero
teorian ja käytännön välillä. Vaikka ehkä sinällään varsin simppeli
juttu, minua yksi eniten opettaneista tilanteista oli ensimmäisen
pennun syntymä. Onneksi satuin olemaan eläinlääkärillä. Kaiken maailman pennunhoito-oppaat olin kyllä lukenut, mutta siinä vaiheessa kun se ensimmäinen mötkäle mätkähti lattialle niin itse en osannut tehdä muuta kuin tuijottaa. No Sada ei ollut paljoa parempi, tärkeämpää oli putsata töhnät kuin huolehtia pennusta. Onneksi tuli se hoitaja ja otti ohjat käsiin. Repi pennun ulos kalvoista kun Sada ei sitä itse tehnyt. Tässä vaiheessa havahduin kuin naps ja tuli suorastaan itseinho, että miten saatoinkin unohtaa niin perusasian.
Vaan jokainen meistä on joskus ollut ensikertalainen, niin kasvattaja kuin se koiraemokin. Seuraavan pennun syntyessä ei minulla tätä jämähtämistä enää tapahtunut. Pentu kalvoista, hankaaminen kuivaksi ja tarkastus, ettei ole mitään rakennevikoja ja sitten vain tissille. Sadaa tosin kiinnosti edelleen nämä töhnät enemmän kuin pennut, mutta antoi se sentään niiden imeä.
Ensimmäisestä viikosta muistan lähinnä sen, että en päässyt poistumaan huoneesta, koska Sada tuli perässä ja toisin sanoen jätti pennut yksikseen. Pariin otteeseen soitin yöllä Sadan kasvattajalle ja itkin kun mikään ei tuntunut toimivan. Isältä ei herunut apuja eikä empatiaa, vaikka sitä juuri olisin kaivannut. Onneksi puhelimen toisessa päässä oltiin ymmärtäväisempiä. Nyt kun kolmen vuoden jälkeen niitä puheluita muistelen, niin lähinnä nolottaa, että menin siihen aikaan yöstä soittelemaan kenellekään. Siltikään arvostus saatua tukea kohtaan ei ole laantunut, lähinnä vain kasvanut. Ihan oikeasti tarvitsin silloin jonkun sanomaan, että ei hätää, kaikki järjestyy. Niinhän ne järjestyivätkin. Sada päätti lopulta herätellä ne uinuvat äidinvaistonsa ja siitä kuoriutuikin loistava emä. Itse sain vertailukohdan tuleville synnytyksille. Tiedän miltä on käytännössä polttoheikkous, opin lypsämään koiran nisiä ja tuli hyvin selväksi, että tiineysaikana ei sovi yhtään joustaa ruokinnassa. Jos ei emäpiski syö, niin sitten se ruoka tungetaan kirjaimellisesti kurkkuun väkisin. Ja juu, ei ne pennut kuole, vaikkei se emä aina olisikaan niiden luona. Ja se rauhattomuus saattaa sitten tosiaan johtua ihan siitä, että ne nisät ovat aivan täynnä, jolloin se lypsäminen on ainoa keino, koska eipä ne pennut kivikovia nisiä enää suostu imemään.
Ensimmäinen pentue opetti nöyräksi. Ne suunnitelmat eivät todellakaan mene aina niin kuin itse haluaisi. Loppujen lopuksi ei edes ollut mistään kovin vakavasta kyse. Vaikka synnytyksen joutuikin käynnistämään eläinlääkärissä, niin ei kuitenkaan tarvinnut mitään sektioita. Ihan itse Sada ne pennut ulos pökki kun vähän sai ensin suonensisäistä.
Kokemus pisti kuitenkin vakavasti miettimään, että uskallanko pennuttaa enää toista kertaa. Alusta asti on minulla ollut tiukkana periaatteena, että tietoisesti en ala mitään ongelmia rotuun levittämään. päätin pohtia rauhassa asiaa ja katsella millaisa pennuista tulee. Tulin lopulta siihen tulokseen, että polttoheikkous johtui huonosta ruokinnasta. Nirsoilu ei toki ole mikään toivottava ominaisuus, mutta veikkaan sen olevan enemmän henkilökohtainen ominaisuus kuin perinnöllinen. Miya ei ainakaan ole nirso. Päätin siis astuttaa Sadan uudelleen. Otin tässä tietoisen riskin ja päätös olikin, että jos taas tulee ongelmia synnytyksen kanssa, niin sitten jääköön Sadan osalta suvun jatkot. Tällä kertaa kun nirsoilu alkoi, niin ruokin joka päivä väkisin sen tietyn määrän nappuloita. Eipä tullut polttoheikkouksia. Itse asiassa, tällä kertaa minun ei tarvinnut tehdä yhtikäs mitään, Sada hoiti kaiken hienosti itse. Kannatti ottaa se riski. Ja Miya puolestaan.. Esimerkillinen emä. Synnytyksessä ei päästänyt ääntäkään. Itse innokkaana auttajana revin pennut kalvoista, mutta Miya puri napanuorat ja putsasi pennut. Nätisti se pysyi pentujen luona. Siinä missä Sada Miyan kohdalla ei pitänyt minkään laista kuria (ja miksi Miyasta kasvoi sellainen kuin se on) piti Miya kyllä kakaransa ruodussa. Ja niin piti Sadakin toisella kertaa, ilmeisesti saanut tarpeekseen Miyan päsmäröinnistä.
Tässä halusin vähän kertoa omista lähtökohdistani kuin myös siitä, että ilman riskejä ei saavuta mitään ja kaikki ei ole niin mustavalkoista (noh, näihin riskeihin ja mustavalkoisuuksiin tulen vielä palaamaan taatusti monen monituista kertaa).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti