Kävinpä tuossa lenkillä koirien kanssa. Takaisin tullessa, vähän ennen ulko-ovea käveli edellä eläkeläismummo. Sada veti hullun lailla mummoa kohti ja oli pieni työ saada pidettyä se aisoissa. Siinä kun ohittaessa oltiin sitten vierekkäin niin mummohan se äkkäsi koirat ja alkoi sitten jutella niille. No, menköön sitten haistamaan. Sada menikin, haisteli mummon kantaman muovikassin, että onko mahdollisesi ruokaa, haistoi sitten lopulta vähän kättä ja sen jälkeen paineli tienreunaan popsimaan ruohoa.
Miya sitä vastoin yllätti. Minun Miya, joka normaalisti väistää kaikkia vieraita, meni aivan suoraan rapsutettavaksi. Asettui siihen istumaan ja ummisti silmät autuaana. Jonkin verran siinä vaihdeltiin lauseita kunnes sitten mummolta tuli kommentti, että olenko harkinnut näitä terapiakoiriksi? Että täh? Sada, jonka kiinnostus pysyy yllä tasan niin kauan kun on edes jotain mahdollisuuksia saada pummittua ruokaa, ja Miya joka tosiaan väistää lähes kaikkien vieraiden kosketusta terapiakoirina? Melkein pisti naurattamaan. Yritin siinä selittää, että tuo ei ole Miyan normaalia käyttäytymistä ja ei siitä mihinkään terapiaan olisi. Ei se tosin mummoa vakuuttanut.
Kotiin kun pääsin niin pisti kuitenkin miettimään. En minä näistä mitään terapiakoiria tee, koska ei siihen riittäisi aika eikä kyllä mielenkiintokaan, mutta heräsi ajatus, joka on joskus aiemminkin vieraillut pääkopassa. Miya on suht herkkä koira. En tarkoita tällä, että se on arka, vaan se on herkkä ärsykkeille. Suurin ero Miyan ja Sadan välillä on niiden tunneskaala. Sada hillitsee tunteensa, peittää ne pokan alle. Miya puolestaan elää tunteet varsin voimakkaina. Se on mm. ylitöpäisen riemuissaan kotiintulosta, mutta se myös reagoi varsin voimakkaasti puolustaessaan esim. vahtimaansa luuta tai sian korvaa. Useampaankin kertaan saanut käydä repimässä Miyan irti Sadasta kun se on tulkannut Sadan aikeet hieman pieleen. Ei Miya reikiä tee, mutta raivohuutoa siitä kyllä lähtee senkin edestä.
Sen missä Miya häviää koirien lukemisessa se voittaa ihmisten kanssa. Sada suhtautuu kaikkiin suunnilleen samoin; käy nuuskimassa, antaa hieman väistäen rapsuttaa ja sitten on että "hohhoijaa". Miyalla sen sijaan on vähän laajempi skaala..
Yksi pentuihin liittyvistä ongelmista on se mihin paikkaan pennun uskaltaa myydä. Tässä rodussa on onneks valttina (vielä) sen melko tuntemattomuus. Ne pahimmat "hei päätettiin tänään että hankitaan koira" -tyypit tuskin eksyvät ensimmäisenä tämän rodun piiriin. Haluan lähtökohtaisesti uskoa siihen, että ihmiset ovat rehellisiä kun tulevat tapaamaan minua ja koiria, mutta ikinä ei voi olla varma. Useimmiten hyviä vaihtoehtoja on monia ja ongelmaksi muodustuu, että kuka saa ja kuka ei kun pentuja ei kuitenkaan riitä kaikille. Miyasta on tässä kohtaa apua. On erittäin mielenkiintoista seurata Miyan reaktiota ensitapaamisella (ja toki niillä sen jälkeenkin tulevilla). Useimmissa tapauksissa Miya on jonkin verran varautunut, käy haistelemassa tulijat, mutta vähän väistää jos yrittävät koskettaa. On myös näitä joissa joku on sangen epäilyttävä ja Miya saattaa puhista ja pitää suurempaa etäisyyttä. Sitten on kuitenkin myös niitä, missä Miya menee heti tekemään tuttavuutta ja suorastaan tyrkyttää itseään tykö. Ainakin toistaiseksi on Miyan reaktio käynyt yksiin niiden kanssa jotka luonnostaan osaavat toimia eläinten kanssa. Tällä ei puolestaan ole mitään yhteyttä siihen onko ollut aiempaa kokemusta koirista vai ei. Osasta vain eläimet tykkää heti alkuunsa, osan kanssa joutuu ensin vähän totuttelemaan.
En suinkaan väitä, että tekisin päätöksen pennun myymisestä pelkästään Miyan reaktion pohjalta. En jätä myymättä vain siksi, että Miya nyt päätti, että joku on epäilyttävä. Reaktio kun saattaa johtua siitäkin, että tämä kyseinen henkilö on epävarma miten pitäisi toimia ja Miya tietysti heti vaistoaa tämän ja tulkkaa sen omalla tavallaan. Kuitenkin jos pitää tehdä valinta kahden muuten täysin tasaveroisen vaihtoehdon välillä niin silloin tällä on osansa asiaan. Ja antaa se myös mukavan ja vakuuttavamman ensivaikutelman jos epäluuloinen piski pitää ventovierasta luotettavana. Saan siis olla kiitollinen, että kotoa löytyy tällainen ihmistutka.
torstai 9. elokuuta 2012
tiistai 31. heinäkuuta 2012
Ihmeelliset värit vol. 2
Jatkan hiukan tästä väriasiasta. Väreistä puhuttaessa pohditaan usein mikä on se oikean värinen shiba. Mustista sanotaan, että karvan tulee olla kolmivärinen: tyvestä vaalea, keskeltä ruskea ja latvasta musta, jotta väristä tulee ns. matta. Ruosteenruskean tulee kuultaa mustan läpi. Minä en toistaiseksi mustia kasvata, joten eipä vielä tarvitse huolehtia tästä asiasta. Tosin eiköhän se joskus tule eteen. Pitänee haalia muutama valkoista väriä kantava ennen sitä..
Varsinainen jutun aihe tällä kertaa on kuitenkin punaisten karvat. En ole löytänyt mitään virallista mielipidettä, mikä sanoisi millainen väritys punaisilla tulisi olla. Olen nimittäin törmännyt jos minkälaiseen. Sadalla on paljon kaksiväristä karvaa. Tyvestä vaaleaa, latvasta punaista. Muutamat mustat karvat ovat joko kolmivärisiä tai kaksivärisiä, niin, että keskiosan ruskea puuttuu. Sitten olen törmännyt muutamaan kolmiväriseen punaiseen. Näillä koirilla latva on punainen, keskiosa vaalea ja alaosa tumma. Juuri tosin tuppaa olemaan valkoinen oli sitten minkävärinen karva tahansa. Toisenlaisia punaisia ovat olleet sellaiset, joista ei tunnu löytyvän yhtään mustaa karvaa. Oma veikkaukseni on, nämä kantavat valkoista. Näillä koirilla latva on punainen, keskellä on vaalea pätkä, sitten on taas punaista ja lopulta tyvi vaalea. Tämä keskiosan vaalea alue on ikään kuin raita; kaikissa karvoissa se on samalla korkeudella. Tätä samaa raitaa on havaittavissa myös niillä, joilla karvan alaosa on tumma. Oma veikkaukseni on, että valkoisen värin (tarkkaan puhuttuna väistyvä punainen e) alleeli vaikuttaa kantajaansa sen verran, että se laimentaa tämän muuten mustan värisen karvan osan punaruskeaksi ja siitä syystä nämä kantajat ilmenevät niin puhtaan värisinä.
Uutta näkökantaa antaa myös erään japanilaisen kasvattajan Facebook kuvat. Viimeaikoina hän on postannut seinälleen pari kuvaa koiriensa karvatupoista. Toinen koira on punaisesta, toinen seesamista. On sääli, etten voi niitä kuvia tähän linkittää, sillä ne olisivat erittäin mielenkiintoista katseltavaa. Punaisen koiran karvojen juuret olivat puhtaanvalkoiset. Sen jälkeen mustat, sitten vaaleanruskeat ja lopulta voimakkaan punaiset. Eli samanlaiset kuin ylemmässä kappaleessa kuvailemani karvat. Muutamat ihmiset kävivät keskustelua väreistä ja tuli mm. ilmi, että yhden henkilön koiralla karvat ovat juuresta punaiset, keskeltä vaaleat (creme) ja kärjestä mustat tai erittäin tummanpunaiset. Toinen henkilö mainitsi, että hänen koirillaan on kärjestä punaiset, keskeltä vaaleammat ja juuresta cremet tai valkoiset.
Tämän japanilaisen kasvattajan seesamikoiran karvat olivat hieman erilaisemmat. Ne eivät ensinnäkään olleet kaikki samalla tavalla värittyneitä. Vaikka karvat olivatkin kuvassa tuppona kuin pensselinsuti, pystyi siitä silti näkemään, että osa karvoista oli juuresta asti mustia. Kuitenkin suurin osa karvoista noudatti seuraavaa kaavaa: valkoinen juuri, vaaleanruskea, vielä hieman vaaleampi ruskea ja hyvin tumma kärki (tummanruskea tai paikoin jopa musta). Tämä kuva ei vielä toistaiseksi ole herättänyt keskustelua.
Kaikki nämä viimeaikaiset keskustelut ja kuvat ovat pistäneet miettimään, että onko sillä loppujen lopuksi väliä, että mitä värejä siitä karvasta löytyy niin kauan kuin se on kolmivärinen.
Laitan lopuksi kuvia Miyan karvoista. Nämä karvat on nyhdetty ennen kuin Miya sai pentuja. Aion nyhtää uudet karvat tulevan karvanlähdön myötä ja laittaa niistä paremman kuvan (näkeepähän samalla myös eron ennen ja jälkeen pentujen). Tässä on kuitenkin eroteltuan yksittäin kaikki erilaiset variaatiot mitä karvoista onnistuin löytämään. Huomattavissa on yhtäläisyyksia molempiin aiemmin mainittuun japanilaisen kasvattajan kuviin. Etenkin tuo yhteys seesamikarvoihin on mielenkiintoinen. Miya on nykyisellään punainen joskin sillä on edelleen mustia karvoja siellä täällä ja etenkin keskittyneenä sään alueelle. Se on kuitenkin vaalentunut huomattavasti; pikkupentuna Miya oli yhdessä vaiheessa kuin ilmetty seesami, noin vuodenikäisenä oli vielä rinnassa urajiron kohdalla havaittavissa jonkin verran mustia karvoja. Häipyivät sitten nekin aikanaan...
Mitä tulee kuvan karvoihin, voin selostaa, että nuo pitkät karvat vasemmalla ovat peräisin hännästä. Oikealla puolella olevat puolestaan jostain sään lähistöltä. Miyasta siis löytyy niin kolmivärisiä karvoja kuin myös kaksi- ja yksivärisiäkin. Melkoinen sekasikiö...
Sadasta en toistaiseksi ole älynnyt karvoja nyhtää. Karvanlähdön aikaan on aina ollut ajatukset jossain muualla. Aion kuitenkin muistaa tehdä tämän seuraavan karvanlähdön aikaan. Se toisin on vasta kolmen-neljän kuukauden kuluttua... Saattaapi siis olla, että ilmestyy vielä Ihmeelliset värit vol 3.
Varsinainen jutun aihe tällä kertaa on kuitenkin punaisten karvat. En ole löytänyt mitään virallista mielipidettä, mikä sanoisi millainen väritys punaisilla tulisi olla. Olen nimittäin törmännyt jos minkälaiseen. Sadalla on paljon kaksiväristä karvaa. Tyvestä vaaleaa, latvasta punaista. Muutamat mustat karvat ovat joko kolmivärisiä tai kaksivärisiä, niin, että keskiosan ruskea puuttuu. Sitten olen törmännyt muutamaan kolmiväriseen punaiseen. Näillä koirilla latva on punainen, keskiosa vaalea ja alaosa tumma. Juuri tosin tuppaa olemaan valkoinen oli sitten minkävärinen karva tahansa. Toisenlaisia punaisia ovat olleet sellaiset, joista ei tunnu löytyvän yhtään mustaa karvaa. Oma veikkaukseni on, nämä kantavat valkoista. Näillä koirilla latva on punainen, keskellä on vaalea pätkä, sitten on taas punaista ja lopulta tyvi vaalea. Tämä keskiosan vaalea alue on ikään kuin raita; kaikissa karvoissa se on samalla korkeudella. Tätä samaa raitaa on havaittavissa myös niillä, joilla karvan alaosa on tumma. Oma veikkaukseni on, että valkoisen värin (tarkkaan puhuttuna väistyvä punainen e) alleeli vaikuttaa kantajaansa sen verran, että se laimentaa tämän muuten mustan värisen karvan osan punaruskeaksi ja siitä syystä nämä kantajat ilmenevät niin puhtaan värisinä.
Uutta näkökantaa antaa myös erään japanilaisen kasvattajan Facebook kuvat. Viimeaikoina hän on postannut seinälleen pari kuvaa koiriensa karvatupoista. Toinen koira on punaisesta, toinen seesamista. On sääli, etten voi niitä kuvia tähän linkittää, sillä ne olisivat erittäin mielenkiintoista katseltavaa. Punaisen koiran karvojen juuret olivat puhtaanvalkoiset. Sen jälkeen mustat, sitten vaaleanruskeat ja lopulta voimakkaan punaiset. Eli samanlaiset kuin ylemmässä kappaleessa kuvailemani karvat. Muutamat ihmiset kävivät keskustelua väreistä ja tuli mm. ilmi, että yhden henkilön koiralla karvat ovat juuresta punaiset, keskeltä vaaleat (creme) ja kärjestä mustat tai erittäin tummanpunaiset. Toinen henkilö mainitsi, että hänen koirillaan on kärjestä punaiset, keskeltä vaaleammat ja juuresta cremet tai valkoiset.
Tämän japanilaisen kasvattajan seesamikoiran karvat olivat hieman erilaisemmat. Ne eivät ensinnäkään olleet kaikki samalla tavalla värittyneitä. Vaikka karvat olivatkin kuvassa tuppona kuin pensselinsuti, pystyi siitä silti näkemään, että osa karvoista oli juuresta asti mustia. Kuitenkin suurin osa karvoista noudatti seuraavaa kaavaa: valkoinen juuri, vaaleanruskea, vielä hieman vaaleampi ruskea ja hyvin tumma kärki (tummanruskea tai paikoin jopa musta). Tämä kuva ei vielä toistaiseksi ole herättänyt keskustelua.
Kaikki nämä viimeaikaiset keskustelut ja kuvat ovat pistäneet miettimään, että onko sillä loppujen lopuksi väliä, että mitä värejä siitä karvasta löytyy niin kauan kuin se on kolmivärinen.
Laitan lopuksi kuvia Miyan karvoista. Nämä karvat on nyhdetty ennen kuin Miya sai pentuja. Aion nyhtää uudet karvat tulevan karvanlähdön myötä ja laittaa niistä paremman kuvan (näkeepähän samalla myös eron ennen ja jälkeen pentujen). Tässä on kuitenkin eroteltuan yksittäin kaikki erilaiset variaatiot mitä karvoista onnistuin löytämään. Huomattavissa on yhtäläisyyksia molempiin aiemmin mainittuun japanilaisen kasvattajan kuviin. Etenkin tuo yhteys seesamikarvoihin on mielenkiintoinen. Miya on nykyisellään punainen joskin sillä on edelleen mustia karvoja siellä täällä ja etenkin keskittyneenä sään alueelle. Se on kuitenkin vaalentunut huomattavasti; pikkupentuna Miya oli yhdessä vaiheessa kuin ilmetty seesami, noin vuodenikäisenä oli vielä rinnassa urajiron kohdalla havaittavissa jonkin verran mustia karvoja. Häipyivät sitten nekin aikanaan...
Mitä tulee kuvan karvoihin, voin selostaa, että nuo pitkät karvat vasemmalla ovat peräisin hännästä. Oikealla puolella olevat puolestaan jostain sään lähistöltä. Miyasta siis löytyy niin kolmivärisiä karvoja kuin myös kaksi- ja yksivärisiäkin. Melkoinen sekasikiö...
Sadasta en toistaiseksi ole älynnyt karvoja nyhtää. Karvanlähdön aikaan on aina ollut ajatukset jossain muualla. Aion kuitenkin muistaa tehdä tämän seuraavan karvanlähdön aikaan. Se toisin on vasta kolmen-neljän kuukauden kuluttua... Saattaapi siis olla, että ilmestyy vielä Ihmeelliset värit vol 3.
Tunnisteet:
havainnoit,
karvat,
kasvatus,
koira,
koiranjalostus,
shiba,
turkinväri,
turkki,
värigenetiikka,
värit
keskiviikko 11. heinäkuuta 2012
Miksi se on niin vaikeaa?
Tiedän olevani vähän myöhässä tämän asian suhteen, mutta totta puhuen en paljoakaan katsele enää televisiota. En tosin tiedä onko koko dokumenttia edes esitetty Suomen televisiossa, mutta itse katsoin sen vähän aikaa sitten netistä. Kyseessä on siis jatkoa tälle kohutulle Pedigree Dogs Exposed -dokkarille. Tämä kulkee lisänimellä Tree years on, eli kolmen vuoden kuluttua.
Vaikka dokumentti on enemmässä määrin hyvin yksipuolinen ja kuvaa lähinnä tilannetta Briteissä, oli se silti varsin karua katseltavaa. Useampaan otteeseen katselun aikana heräsi sisälläni halu kysyä, että miksi, MIKSI ihmisten pitää olla niin hemmetin itsekkäitä jääräpäitä?! Mikä siinä on, että aina kun omista kasvateista löytyy jotain vikaa niin sitä heti hävetään ja tekee mieli peitellä asioita. Ja kysyn tätä nyt lähinnä puhtaasta mielenkiinnosta, sillä myönnän, että itselleni tulee vähän samoja tunteita. Miksi? Eihän sitä nyt herran jestas sentään voi pitää kasvattajan vikana jos sieltä jotain vikageenejä esiin pomppaa. Olettaen siis, että näistä geenien olemassaolosta ei kenelläkään ollut havaintoa aikaisemmin..
Sitäkään en ymmärrä, että mitä ihmettä ihmisen päässä liikkuu kun heti automaattisesti ollaan kieltämässä faktat. "Ei sitä ainakaan meidän koirat periytä! Nää on aina olleet ihan terveitä." Juu niin varmaan ovatkin olleet. Vaan kun ne monet sairaudet ovatkin niin salakavalia, että periytyvät resessiivisesti. En vain jaksa uskoa sitä, että joku ihan oikeasti voi sulkea silmänsä silloinkin kun jollakulla on esittää faktaa pöytään, että vikaa esiintyy ainaostaan niiden tiettyjen koirien jälkeläisissä.
Jos asiaan on olemassa geenitesti, niin miksi sitä testiä ei voi tehdä? Ilmeisesti se pelko kuitenkin kytee sisällä, että omissa koirissa on sittenkin vikaa. Vaan tällaisissa tapauksissa oma sisäinen ääneni huutaa, että vähän hei selkärankaa ihmiset! Juu, mikä minä olen kenellekään mitään huutamaan? Ei ole sitä parinkymmenen vuoden kokemusta ja kymmenen sukupolvea kasvatustyötä. Siltikin. Ehkä sitten olen vielä vihreä naivi verso, mutta ainakaan oma moraalinini ja omatuntoni ei antasi minun sallia tutkimattoman koiran käyttöä, etenkään jos on olemassa epäilys sen olemisesta vikageenin kantaja.
Miksi oikeasti tuntuu olevan mahdotonta tämä kasvattajien välinen yhteistyö? Miksi pitää tuhlata aikaa ihan turhaan tappelemiseen kun sen saman ajan ja enegian voisi käyttäää ongelmien torjumiseen ja koirien hyvinvoinnin edistämiseen? Kai sitä ihmiset pelkää, että se oma kasvattajan maine menee jos löytyy vikoja koirista. Sen tosin sanon, että ainakin henkilökohtainen mielipiteeni on se, että se maine menee lähinnä silloin kun tieten tahtoen kieltäydytään tutkimuksista, vaikka niitä olisi tarjolla ja piiloudutaan sinne jonnekin hunnun alle. Nostan hattua niille kasvattajille, jotka ovat olleet tarpeeksi rohkeita ja hylänneet täysin sairaat vanhat linjat ja aloittaneet alusta uudelta pohjalta. En tiedä jaksaisinko itse samaa. Todennäköisesti lopettaisin koko homman.
Omassakin rodussa on vähän väliä jokin terveysasia tapetilla. Ja tappeluhan siitä aina syntyy. Vastapuolta ei ikinä edes haluta yrittää ymmärtää. Itse ollaan aina oikeassa. Sitten kun huomataan, että enemmistö onkin eri mieltä niin lyödään heti hanskat naulaan, lopetetaan koko touhu ja mennäänpä vielä lopuksi haukkumaan kaikki omaan blogiin. Herää vain kysymys, että miksi? Miksi ei voi olla kykeneväinen yhteistyöhön, kompromisseihin? Kompromisseja kun joutuu aina tekemään. Miksi ei asioista kyetä keskustelemaan sivistyneesti, kasvotusten ja rakentavassa hengessä, ilman mitään vinoilevia sähköposteja ja niitä jälkeenpäin kirjoitettuja blogitekstejä, jossa sähköpostitse kirjoitettuja asioita väärennellään ja muutenkin annetaan touhusta todella kieroutunut kuva? Ihmettelenpä vain. Itse alan olla todella väsynyt näihin tappeluihin. Omasta puolestani olen valmis tekemään sovinnon kenen tahansa kanssa, mutta jos vastapuoli ei sitä halua niin ei väkisin. En totisesti jaksa sitä, että jokaiseen viestiin pitää aina vastata niin negatiiviseen sävyyn.
Ja ei. En tässä siis toki väitä, ettenkö olisi itsekin välillä syyllistynyt tähän tappeluun. On sitä tullut itsekin sanottua vähän kärkkäästi. Taisinpa pari kertaa jopa kirjoittaa hieman provosoivan tekstinkin. Sanotaan nyt vaikka näin, että tekisi tällä hetkellä mieli mennä ja poistaa joka ikinen tämänkaltainen viesti. Vaan mitäpä siinä olisi järkeä, vanhoja juttuja. Voin kuitenkin sanoa, että itse en halua haastaa riitaa. Olen kasvattanut paksua nahkaa tässä jo jonkin verran ja kasvatan edelleen. Siedän suht hyvin jos joku tulee päätään aukomaan, mutta en toki loputtomiin. Niin metsä vastaa jos sinne huutaa. Ainakin lopulta. Mieluummin sitä tulisi kaikkien kanssa toimeen.
Mitä tulee muutenkin oman rodun asioihin, niin tekeillä on myös PEVISA-ehdotus (tai oikeastaan on tehtynä jo). Voin vain toivoa, ettei tästäkin asiasta tule jokin osapuolten välinen tappelu sitten kun on aika äänestää näistä ehdoista. Pitäisi ajatella sitä rodun parasta, eikä sitä omaa napaa. Meidän rotu on varsin terve. Yksittäisiä ongelmatapauksia toki ilmenee aina välillä, muutamia vuodessa. Tilastollisesti kuitenkin ollaan varsin terveitä. Kun kerta näin on, niin miksi ihmeessä pitää käyttää niitä sairaita koiria? Miksi pitää tieten tahtoen lisätä niitä sairaiden geenien määrää? Vaikka sitä kuinka pistäisi terveen kanssa yhteen, niin ei ne geenit sieltä mihinkään katoa, siltä ne pullahtaa jossain kohtaa esiin ihan takuuvarmasti. Ja sitten ihmetellään, että kuis nyt näin..
On se toki ikävää, että jos se oma tuontikoira ei olekaan jalostuskelpoinen, mutta hei, elämä on. Ottaa ja saakin ottaa päähän, mutta siltikään ei pitäisi olla niin itsekäs, että menee sitä sairasta koiraa käyttämään. Kuullut perusteluja näiden sairaiden käytölle sillä, että ne laajentavat geenipoolia. Juu niinhän ne tekevätkin, levittävät tosin samalla myös niitä sairaita geenejä. Haluankin kysyä, että onko ihan oikeasti tarpeellista käyttää niitä sairaitakin koiria geenipoolin laajentamisen varjolla? Viimeksi kun katsoin, niin tämä rotu ei ollut niin pieni, etteikö sairaita olisi voinut karsia pois. Niitä koiriahan jää muutenkin koko ajan käyttämättä kun menevät kotikoiriksi. Ja jos nyt oikeasti olisi sellainen tilanne, että ei löydy sitä uutta verta muualta kuin sairaista koirista, niin eiköhän silloin olisi jo roturisteytyksen paikka? Onneksi se tilanne ei kuitenkaan (vielä) ole tällainen..
Vaikka dokumentti on enemmässä määrin hyvin yksipuolinen ja kuvaa lähinnä tilannetta Briteissä, oli se silti varsin karua katseltavaa. Useampaan otteeseen katselun aikana heräsi sisälläni halu kysyä, että miksi, MIKSI ihmisten pitää olla niin hemmetin itsekkäitä jääräpäitä?! Mikä siinä on, että aina kun omista kasvateista löytyy jotain vikaa niin sitä heti hävetään ja tekee mieli peitellä asioita. Ja kysyn tätä nyt lähinnä puhtaasta mielenkiinnosta, sillä myönnän, että itselleni tulee vähän samoja tunteita. Miksi? Eihän sitä nyt herran jestas sentään voi pitää kasvattajan vikana jos sieltä jotain vikageenejä esiin pomppaa. Olettaen siis, että näistä geenien olemassaolosta ei kenelläkään ollut havaintoa aikaisemmin..
Sitäkään en ymmärrä, että mitä ihmettä ihmisen päässä liikkuu kun heti automaattisesti ollaan kieltämässä faktat. "Ei sitä ainakaan meidän koirat periytä! Nää on aina olleet ihan terveitä." Juu niin varmaan ovatkin olleet. Vaan kun ne monet sairaudet ovatkin niin salakavalia, että periytyvät resessiivisesti. En vain jaksa uskoa sitä, että joku ihan oikeasti voi sulkea silmänsä silloinkin kun jollakulla on esittää faktaa pöytään, että vikaa esiintyy ainaostaan niiden tiettyjen koirien jälkeläisissä.
Jos asiaan on olemassa geenitesti, niin miksi sitä testiä ei voi tehdä? Ilmeisesti se pelko kuitenkin kytee sisällä, että omissa koirissa on sittenkin vikaa. Vaan tällaisissa tapauksissa oma sisäinen ääneni huutaa, että vähän hei selkärankaa ihmiset! Juu, mikä minä olen kenellekään mitään huutamaan? Ei ole sitä parinkymmenen vuoden kokemusta ja kymmenen sukupolvea kasvatustyötä. Siltikin. Ehkä sitten olen vielä vihreä naivi verso, mutta ainakaan oma moraalinini ja omatuntoni ei antasi minun sallia tutkimattoman koiran käyttöä, etenkään jos on olemassa epäilys sen olemisesta vikageenin kantaja.
Miksi oikeasti tuntuu olevan mahdotonta tämä kasvattajien välinen yhteistyö? Miksi pitää tuhlata aikaa ihan turhaan tappelemiseen kun sen saman ajan ja enegian voisi käyttäää ongelmien torjumiseen ja koirien hyvinvoinnin edistämiseen? Kai sitä ihmiset pelkää, että se oma kasvattajan maine menee jos löytyy vikoja koirista. Sen tosin sanon, että ainakin henkilökohtainen mielipiteeni on se, että se maine menee lähinnä silloin kun tieten tahtoen kieltäydytään tutkimuksista, vaikka niitä olisi tarjolla ja piiloudutaan sinne jonnekin hunnun alle. Nostan hattua niille kasvattajille, jotka ovat olleet tarpeeksi rohkeita ja hylänneet täysin sairaat vanhat linjat ja aloittaneet alusta uudelta pohjalta. En tiedä jaksaisinko itse samaa. Todennäköisesti lopettaisin koko homman.
Omassakin rodussa on vähän väliä jokin terveysasia tapetilla. Ja tappeluhan siitä aina syntyy. Vastapuolta ei ikinä edes haluta yrittää ymmärtää. Itse ollaan aina oikeassa. Sitten kun huomataan, että enemmistö onkin eri mieltä niin lyödään heti hanskat naulaan, lopetetaan koko touhu ja mennäänpä vielä lopuksi haukkumaan kaikki omaan blogiin. Herää vain kysymys, että miksi? Miksi ei voi olla kykeneväinen yhteistyöhön, kompromisseihin? Kompromisseja kun joutuu aina tekemään. Miksi ei asioista kyetä keskustelemaan sivistyneesti, kasvotusten ja rakentavassa hengessä, ilman mitään vinoilevia sähköposteja ja niitä jälkeenpäin kirjoitettuja blogitekstejä, jossa sähköpostitse kirjoitettuja asioita väärennellään ja muutenkin annetaan touhusta todella kieroutunut kuva? Ihmettelenpä vain. Itse alan olla todella väsynyt näihin tappeluihin. Omasta puolestani olen valmis tekemään sovinnon kenen tahansa kanssa, mutta jos vastapuoli ei sitä halua niin ei väkisin. En totisesti jaksa sitä, että jokaiseen viestiin pitää aina vastata niin negatiiviseen sävyyn.
Ja ei. En tässä siis toki väitä, ettenkö olisi itsekin välillä syyllistynyt tähän tappeluun. On sitä tullut itsekin sanottua vähän kärkkäästi. Taisinpa pari kertaa jopa kirjoittaa hieman provosoivan tekstinkin. Sanotaan nyt vaikka näin, että tekisi tällä hetkellä mieli mennä ja poistaa joka ikinen tämänkaltainen viesti. Vaan mitäpä siinä olisi järkeä, vanhoja juttuja. Voin kuitenkin sanoa, että itse en halua haastaa riitaa. Olen kasvattanut paksua nahkaa tässä jo jonkin verran ja kasvatan edelleen. Siedän suht hyvin jos joku tulee päätään aukomaan, mutta en toki loputtomiin. Niin metsä vastaa jos sinne huutaa. Ainakin lopulta. Mieluummin sitä tulisi kaikkien kanssa toimeen.
Mitä tulee muutenkin oman rodun asioihin, niin tekeillä on myös PEVISA-ehdotus (tai oikeastaan on tehtynä jo). Voin vain toivoa, ettei tästäkin asiasta tule jokin osapuolten välinen tappelu sitten kun on aika äänestää näistä ehdoista. Pitäisi ajatella sitä rodun parasta, eikä sitä omaa napaa. Meidän rotu on varsin terve. Yksittäisiä ongelmatapauksia toki ilmenee aina välillä, muutamia vuodessa. Tilastollisesti kuitenkin ollaan varsin terveitä. Kun kerta näin on, niin miksi ihmeessä pitää käyttää niitä sairaita koiria? Miksi pitää tieten tahtoen lisätä niitä sairaiden geenien määrää? Vaikka sitä kuinka pistäisi terveen kanssa yhteen, niin ei ne geenit sieltä mihinkään katoa, siltä ne pullahtaa jossain kohtaa esiin ihan takuuvarmasti. Ja sitten ihmetellään, että kuis nyt näin..
On se toki ikävää, että jos se oma tuontikoira ei olekaan jalostuskelpoinen, mutta hei, elämä on. Ottaa ja saakin ottaa päähän, mutta siltikään ei pitäisi olla niin itsekäs, että menee sitä sairasta koiraa käyttämään. Kuullut perusteluja näiden sairaiden käytölle sillä, että ne laajentavat geenipoolia. Juu niinhän ne tekevätkin, levittävät tosin samalla myös niitä sairaita geenejä. Haluankin kysyä, että onko ihan oikeasti tarpeellista käyttää niitä sairaitakin koiria geenipoolin laajentamisen varjolla? Viimeksi kun katsoin, niin tämä rotu ei ollut niin pieni, etteikö sairaita olisi voinut karsia pois. Niitä koiriahan jää muutenkin koko ajan käyttämättä kun menevät kotikoiriksi. Ja jos nyt oikeasti olisi sellainen tilanne, että ei löydy sitä uutta verta muualta kuin sairaista koirista, niin eiköhän silloin olisi jo roturisteytyksen paikka? Onneksi se tilanne ei kuitenkaan (vielä) ole tällainen..
torstai 3. toukokuuta 2012
Ihmeelliset värit
Värit ja värigenettiikka ovat aina kiinnostanut minua eläimissä. Jo ennen koiran tuloa lueskelin netistä värigeenejä käsitteleviä juttuja esimerkkeineen. Kasvatuksessa on monta mielenkiintoista pointtia, mutta kyllä yksi mielenkiintoisimmista on värit ja miten ne peritytyvät ja muuttuvat iän myötä. Veikkaan, että tulen tästä aiheesta kirjoittamaan parin vuoden päästä täysin uudenlaisen tekstin. Viidessä vuodessa on jo tullut niin paljon lisätietoa, että ei voi käsittääkkään. Vai miltäs kuulostaa se, että Sadan tulessa minulla oli käsitys siitä, että on kahdenlaisia Ay-alleeleja. Toiset tuottavat puhtaan värin, toiset soopelin.. *pään pudistusta* (Ja se asianlaitahan ei tosiaankaan ole näin)
Sada kantaa mustaa. Tämä on fakta, koska sen emä on musta. Mutta niin kantaa Miyakin. Sen voi puolestaan päätellä siitä, että kakara oli niin pahuksen tumma pentuna, että olisi melkein käynyt seesamista. Nyt kun Miyalla on juuri ollut ensimmäiset pennut ja on nyt vihdoin kasvattanut uudet karvat, nousi mieleeni asia, jonka olin jo ehtinyt unohtaa.
Sadalla oli sinne parivuotiaaksi asti melko paljon mustia karvoja selässä ja niskassa. Huomattavasti vähemmän kylläkin kuin Miyalla, mutta silti. Sitten tuli ensimmäiset pennut. Karvat lähti ja kun kasvoivat takaisin, katsoin ihan ihmeissäni, kun mustia karvoja ei näkynyt lähes missään. Oli niitä muutama toki siellä täällä, mutta etsimällä sai etsiä. No, koska olen aina pitänyt enemmän puhtaasta punaisesta, niin olin tästä vain hyvilläni. Osa mustista karvoista kasvoi myöhemmin takaisin, mutta ei koskaan niin paljon kuin mitä oli ennen pentuja. Nykyisellään Sada on sellainen peruspunainen.
Tämä värinmuutos tosiaan oli ehtinyt jo lähestulkoon täysin unohtua, sillä ehdin jo tottua Sadan uuteen, kauniimpaan väriin. Sitten Miya meni ja sai pentuja. Miya, minun tumma tyttöni, meni ja pudotti myös karvansa, kuten kaikki mammat tekevät. Kun ne karvat kasvoivat takaisin, katsoin, että koirassa on jotain outoa. Oudon vaalea. Ajattelin, että joo ei ole tainnut päälikarvat vielä kasvaa. No nyt tässä vaiheessa se on jo pakko myöntää, että ei ne kyllä sieltä enää kasvakaan. Ainakaan enää tänä kesänä. Niin vain vaaleni Miyakin. Ja tähän todella tarvittiin ne pennut. Aiemmissa karvanlähdöissä mustat tulivat aina takaisin. Eli tässä toivo elää, että Miyakin on vielä ihan nätti punainen, eikä mikään sekasikiöseesami, jollaiseksi olen sitä nimitellyt syntymästä asti.
Yksi asia, mitä olen harrastanut paljon. On muiden kasvattajien pentueiden värin kehityksen seuraaminen. Varsin monelta löytyy kuvia syntymästä luovutukseen nettisivuilla tai Facebookissa. Punainen shibanpentu on todella erivärinen syntyessään kuin mitä se aikuisena tulee näyttämään. Olen yrittänyt tehdä jonkinlaista kaaviota siitä, miten väri kehittyy. Tämä on se osa tätä tekstiä, mikä todennäköisesti tulee muuttumaan, sillä sitä tuppaa aina välillä törmäämään johonkin uuteen tapaukseen, mikä kaataa kaikki aiemmat päätelmät. Kuitenkin, olen tällä hetkellä havainnut seuraavaa:
Pentu kantaa joko valkoita, tai sitten ei. Käsitellään ensiksi nämä ei-kantajat. Peruspunainen shibanpentu on syntyessään melkolailla riistan värinen. Sillä on pää suht punainen, mutta kuono, korvat, jalat, vatsa ja häntä mustat. Selässä on yleensä säästä alaspäin tumma, melkein musta leveähkö siima.
Sitten on nämä mustaa kantavat pennut. Ne ovat selvästi tummempia kuin nämä peruspunaiset. Toki näitä on eriasteisia. Sitten on ne valkoista kantavat, niillä tuppaa olemaan kunnon urajirot jo syntymästään ja usein puuttuu myös selkäsiima. Tosin enpä mene vannomaan, että asia on aina näin. Olen mietiskellyt, että miten ilmenee jos pentu kantaa sekä valkoista että mustaa. Onko se silloin ihan peruspunaisen värinen syntyessään? Toistaiseksi ei ole omiin pentuihin tainnut siunaantua kuin yksi valkoista kantava. Tämäkin viimeisimpään pentueeseen, joten pennut eivät ole vielä tarpeeksi vanhoja, jotta uskaltaisin sanoa varmasti. Molemmat pennut olivat nimittäin peruspunaisen värisiä, mutta narttulla oli alusta asti melko vaalea naama ja se vaalenikin nopeasti, kun taas pojalla oli hyvikin tumma naama. Tähän menessä tyttö ainakin on pysynyt puhtaan punaisena ja viittaa vahvasti siihen, että se kantaisi valkoista. Ja ihan mahdollista tämän pitäisi ollakin, sillä pentujen isä kantaa todistetusti valkoista. Poika tuskin kantaa. Tosin viimeksi kun sen näin, oli sillä karvat melko lailla vaihtuneet ja ihan nätti punainen sekin oli, ei mustia karvoja selässä. Sitä vastoin edellinen pentue, saman uroksen pennut Sadalla, näillä kaikilla on tummaa karvaa selässä ja niistä kaksi oli hyvin tummia syntyessään, kolmas vaaleampi, mutta kuitenkin peruspunainen. Näistä tummemmista toinen muistutti kovasti Miyaa, toinen puolestaan vaaleni ihan kuin kantaisi valkoista. Kaikki kuitenkin kasvattivat mustia karvoja vaihdettuaan pentukarvan.
Mene ja tiedä. Kuten näkyy niin teoriani on kaikkea muuta kuin aukoton. Tämän parempaa en ole kuitenkaan tähän mennessä saanut aikaiseksi, joten katsotaan mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Pitää tutkia lisää. Alla vielä kuvia pentueiden eri värivaiheista.
Sada kantaa mustaa. Tämä on fakta, koska sen emä on musta. Mutta niin kantaa Miyakin. Sen voi puolestaan päätellä siitä, että kakara oli niin pahuksen tumma pentuna, että olisi melkein käynyt seesamista. Nyt kun Miyalla on juuri ollut ensimmäiset pennut ja on nyt vihdoin kasvattanut uudet karvat, nousi mieleeni asia, jonka olin jo ehtinyt unohtaa.
Sadalla oli sinne parivuotiaaksi asti melko paljon mustia karvoja selässä ja niskassa. Huomattavasti vähemmän kylläkin kuin Miyalla, mutta silti. Sitten tuli ensimmäiset pennut. Karvat lähti ja kun kasvoivat takaisin, katsoin ihan ihmeissäni, kun mustia karvoja ei näkynyt lähes missään. Oli niitä muutama toki siellä täällä, mutta etsimällä sai etsiä. No, koska olen aina pitänyt enemmän puhtaasta punaisesta, niin olin tästä vain hyvilläni. Osa mustista karvoista kasvoi myöhemmin takaisin, mutta ei koskaan niin paljon kuin mitä oli ennen pentuja. Nykyisellään Sada on sellainen peruspunainen.
Sada vuodenikäisenä. Tummaa karvaa paljon selässä ja niskassa |
Sada 5 v. Lähes kaikki mustat karvat kadonneet |
Miya 2 v. Mustaa karvaa ja sänkipellon mudassa on kiva kieriä. |
Miya 3. ekojen pentujen jälkeen. Mustaa karvaa hieman enemmän kuin Sadalla, mutta silti huomattavasti vähemmän kuin vuotta aiemmin. |
Yksi asia, mitä olen harrastanut paljon. On muiden kasvattajien pentueiden värin kehityksen seuraaminen. Varsin monelta löytyy kuvia syntymästä luovutukseen nettisivuilla tai Facebookissa. Punainen shibanpentu on todella erivärinen syntyessään kuin mitä se aikuisena tulee näyttämään. Olen yrittänyt tehdä jonkinlaista kaaviota siitä, miten väri kehittyy. Tämä on se osa tätä tekstiä, mikä todennäköisesti tulee muuttumaan, sillä sitä tuppaa aina välillä törmäämään johonkin uuteen tapaukseen, mikä kaataa kaikki aiemmat päätelmät. Kuitenkin, olen tällä hetkellä havainnut seuraavaa:
Pentu kantaa joko valkoita, tai sitten ei. Käsitellään ensiksi nämä ei-kantajat. Peruspunainen shibanpentu on syntyessään melkolailla riistan värinen. Sillä on pää suht punainen, mutta kuono, korvat, jalat, vatsa ja häntä mustat. Selässä on yleensä säästä alaspäin tumma, melkein musta leveähkö siima.
Sitten on nämä mustaa kantavat pennut. Ne ovat selvästi tummempia kuin nämä peruspunaiset. Toki näitä on eriasteisia. Sitten on ne valkoista kantavat, niillä tuppaa olemaan kunnon urajirot jo syntymästään ja usein puuttuu myös selkäsiima. Tosin enpä mene vannomaan, että asia on aina näin. Olen mietiskellyt, että miten ilmenee jos pentu kantaa sekä valkoista että mustaa. Onko se silloin ihan peruspunaisen värinen syntyessään? Toistaiseksi ei ole omiin pentuihin tainnut siunaantua kuin yksi valkoista kantava. Tämäkin viimeisimpään pentueeseen, joten pennut eivät ole vielä tarpeeksi vanhoja, jotta uskaltaisin sanoa varmasti. Molemmat pennut olivat nimittäin peruspunaisen värisiä, mutta narttulla oli alusta asti melko vaalea naama ja se vaalenikin nopeasti, kun taas pojalla oli hyvikin tumma naama. Tähän menessä tyttö ainakin on pysynyt puhtaan punaisena ja viittaa vahvasti siihen, että se kantaisi valkoista. Ja ihan mahdollista tämän pitäisi ollakin, sillä pentujen isä kantaa todistetusti valkoista. Poika tuskin kantaa. Tosin viimeksi kun sen näin, oli sillä karvat melko lailla vaihtuneet ja ihan nätti punainen sekin oli, ei mustia karvoja selässä. Sitä vastoin edellinen pentue, saman uroksen pennut Sadalla, näillä kaikilla on tummaa karvaa selässä ja niistä kaksi oli hyvin tummia syntyessään, kolmas vaaleampi, mutta kuitenkin peruspunainen. Näistä tummemmista toinen muistutti kovasti Miyaa, toinen puolestaan vaaleni ihan kuin kantaisi valkoista. Kaikki kuitenkin kasvattivat mustia karvoja vaihdettuaan pentukarvan.
Mene ja tiedä. Kuten näkyy niin teoriani on kaikkea muuta kuin aukoton. Tämän parempaa en ole kuitenkaan tähän mennessä saanut aikaiseksi, joten katsotaan mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Pitää tutkia lisää. Alla vielä kuvia pentueiden eri värivaiheista.
Yllä Miya ja Jedi, Miya selvästi tummempi, alla puolestaan Miya ja Jedi kolmen ja kahdeksan viikon ikäisinä. Miya vaaleni pikkuhiljaa lähes samanväriseksi kuin Jedi, mutta kasvatti sitten mustat karvat takaisin pentukarvan vaihdon myötä.
Sadan toinen pentue. Nuorin tyttö ensimmäisessä kuvassa keskellä, toisessa oikealla. Hieman vaaleampi kuin lähes identtiset sisaruksensa.
Miyan pennut. Molemmat aika samanvärisiä syntyessään. Tyttö kuitenkin vaaleni hyvin nopeasti. Kolmiviikkoisina ja sillä oli selvästi vaaleampi nama
Tunnisteet:
havainnoit,
kasvatus,
koiranjalostus,
pentueet,
shiba,
värigenetiikka,
värit
keskiviikko 2. toukokuuta 2012
Alku aina hankala, lopussa kiitos seisoo
Yleisessä tiedossa on se, että lähes tulkoon kaikki uudet koiranomistajat sortuvat samaan vanhaan kaavan: kahden vuoden kulutta sitä tiedetään ja osataan kaikki.
On näitä kaavoja enemmänkin. Varmaan sorrun parhaillaan itsekin johonkin vastaavaan, mutta suonette sen minulle anteeksi.
Kyllä sitä aikanaan huomasi itsekin, että vähän turhan kärkkäästi oli niitä suuria neuvoja jakelemassa muille. Saan kiittää suuresti Sadan kasvattajaa, joka onneksi sai varoitettua minua tästä "kahden vuoden viisastumisesta". Opin pitämään suuni (lähes) kiinni.
Kun sitä on muutaman kerran saanut huomata olevansa väärässä, sitä tuskin on enää niin naiivi, että kuvittelisi tietävänsä kaiken. Oikeasti, suoraan sanottuna en tiedä paljon paskaakaan. Mutta silti katson tietäväni enemmän kuin keskiverto pennunkyselijä. Kursseja olen käynyt. Molemmat kasvattajan kurssit sekä jalostusneuvojan peruskurssin. Jatkokurssille oli aikomus mennä tänä vuonna, mutta jäi sitten kuitenkin väliin kun oli liian kiireistä. Noh, 2014 sitten seuraavaksi..
Kokemus on kuitenkin se, mikä opettaa eniten. Joitain asioita ei vain voi oppia pelkästään kirjasta lukemalla. Yksi näistä on koiranlukutaito, josta takuulla kirjoitan lisää myöhemmin. Toinen on ero teorian ja käytännön välillä. Vaikka ehkä sinällään varsin simppeli juttu, minua yksi eniten opettaneista tilanteista oli ensimmäisen pennun syntymä. Onneksi satuin olemaan eläinlääkärillä. Kaiken maailman pennunhoito-oppaat olin kyllä lukenut, mutta siinä vaiheessa kun se ensimmäinen mötkäle mätkähti lattialle niin itse en osannut tehdä muuta kuin tuijottaa. No Sada ei ollut paljoa parempi, tärkeämpää oli putsata töhnät kuin huolehtia pennusta. Onneksi tuli se hoitaja ja otti ohjat käsiin. Repi pennun ulos kalvoista kun Sada ei sitä itse tehnyt. Tässä vaiheessa havahduin kuin naps ja tuli suorastaan itseinho, että miten saatoinkin unohtaa niin perusasian.
Vaan jokainen meistä on joskus ollut ensikertalainen, niin kasvattaja kuin se koiraemokin. Seuraavan pennun syntyessä ei minulla tätä jämähtämistä enää tapahtunut. Pentu kalvoista, hankaaminen kuivaksi ja tarkastus, ettei ole mitään rakennevikoja ja sitten vain tissille. Sadaa tosin kiinnosti edelleen nämä töhnät enemmän kuin pennut, mutta antoi se sentään niiden imeä.
Ensimmäisestä viikosta muistan lähinnä sen, että en päässyt poistumaan huoneesta, koska Sada tuli perässä ja toisin sanoen jätti pennut yksikseen. Pariin otteeseen soitin yöllä Sadan kasvattajalle ja itkin kun mikään ei tuntunut toimivan. Isältä ei herunut apuja eikä empatiaa, vaikka sitä juuri olisin kaivannut. Onneksi puhelimen toisessa päässä oltiin ymmärtäväisempiä. Nyt kun kolmen vuoden jälkeen niitä puheluita muistelen, niin lähinnä nolottaa, että menin siihen aikaan yöstä soittelemaan kenellekään. Siltikään arvostus saatua tukea kohtaan ei ole laantunut, lähinnä vain kasvanut. Ihan oikeasti tarvitsin silloin jonkun sanomaan, että ei hätää, kaikki järjestyy. Niinhän ne järjestyivätkin. Sada päätti lopulta herätellä ne uinuvat äidinvaistonsa ja siitä kuoriutuikin loistava emä. Itse sain vertailukohdan tuleville synnytyksille. Tiedän miltä on käytännössä polttoheikkous, opin lypsämään koiran nisiä ja tuli hyvin selväksi, että tiineysaikana ei sovi yhtään joustaa ruokinnassa. Jos ei emäpiski syö, niin sitten se ruoka tungetaan kirjaimellisesti kurkkuun väkisin. Ja juu, ei ne pennut kuole, vaikkei se emä aina olisikaan niiden luona. Ja se rauhattomuus saattaa sitten tosiaan johtua ihan siitä, että ne nisät ovat aivan täynnä, jolloin se lypsäminen on ainoa keino, koska eipä ne pennut kivikovia nisiä enää suostu imemään.
Ensimmäinen pentue opetti nöyräksi. Ne suunnitelmat eivät todellakaan mene aina niin kuin itse haluaisi. Loppujen lopuksi ei edes ollut mistään kovin vakavasta kyse. Vaikka synnytyksen joutuikin käynnistämään eläinlääkärissä, niin ei kuitenkaan tarvinnut mitään sektioita. Ihan itse Sada ne pennut ulos pökki kun vähän sai ensin suonensisäistä.
Kokemus pisti kuitenkin vakavasti miettimään, että uskallanko pennuttaa enää toista kertaa. Alusta asti on minulla ollut tiukkana periaatteena, että tietoisesti en ala mitään ongelmia rotuun levittämään. päätin pohtia rauhassa asiaa ja katsella millaisa pennuista tulee. Tulin lopulta siihen tulokseen, että polttoheikkous johtui huonosta ruokinnasta. Nirsoilu ei toki ole mikään toivottava ominaisuus, mutta veikkaan sen olevan enemmän henkilökohtainen ominaisuus kuin perinnöllinen. Miya ei ainakaan ole nirso. Päätin siis astuttaa Sadan uudelleen. Otin tässä tietoisen riskin ja päätös olikin, että jos taas tulee ongelmia synnytyksen kanssa, niin sitten jääköön Sadan osalta suvun jatkot. Tällä kertaa kun nirsoilu alkoi, niin ruokin joka päivä väkisin sen tietyn määrän nappuloita. Eipä tullut polttoheikkouksia. Itse asiassa, tällä kertaa minun ei tarvinnut tehdä yhtikäs mitään, Sada hoiti kaiken hienosti itse. Kannatti ottaa se riski. Ja Miya puolestaan.. Esimerkillinen emä. Synnytyksessä ei päästänyt ääntäkään. Itse innokkaana auttajana revin pennut kalvoista, mutta Miya puri napanuorat ja putsasi pennut. Nätisti se pysyi pentujen luona. Siinä missä Sada Miyan kohdalla ei pitänyt minkään laista kuria (ja miksi Miyasta kasvoi sellainen kuin se on) piti Miya kyllä kakaransa ruodussa. Ja niin piti Sadakin toisella kertaa, ilmeisesti saanut tarpeekseen Miyan päsmäröinnistä.
Tässä halusin vähän kertoa omista lähtökohdistani kuin myös siitä, että ilman riskejä ei saavuta mitään ja kaikki ei ole niin mustavalkoista (noh, näihin riskeihin ja mustavalkoisuuksiin tulen vielä palaamaan taatusti monen monituista kertaa).
On näitä kaavoja enemmänkin. Varmaan sorrun parhaillaan itsekin johonkin vastaavaan, mutta suonette sen minulle anteeksi.
Kyllä sitä aikanaan huomasi itsekin, että vähän turhan kärkkäästi oli niitä suuria neuvoja jakelemassa muille. Saan kiittää suuresti Sadan kasvattajaa, joka onneksi sai varoitettua minua tästä "kahden vuoden viisastumisesta". Opin pitämään suuni (lähes) kiinni.
Kun sitä on muutaman kerran saanut huomata olevansa väärässä, sitä tuskin on enää niin naiivi, että kuvittelisi tietävänsä kaiken. Oikeasti, suoraan sanottuna en tiedä paljon paskaakaan. Mutta silti katson tietäväni enemmän kuin keskiverto pennunkyselijä. Kursseja olen käynyt. Molemmat kasvattajan kurssit sekä jalostusneuvojan peruskurssin. Jatkokurssille oli aikomus mennä tänä vuonna, mutta jäi sitten kuitenkin väliin kun oli liian kiireistä. Noh, 2014 sitten seuraavaksi..
Kokemus on kuitenkin se, mikä opettaa eniten. Joitain asioita ei vain voi oppia pelkästään kirjasta lukemalla. Yksi näistä on koiranlukutaito, josta takuulla kirjoitan lisää myöhemmin. Toinen on ero teorian ja käytännön välillä. Vaikka ehkä sinällään varsin simppeli juttu, minua yksi eniten opettaneista tilanteista oli ensimmäisen pennun syntymä. Onneksi satuin olemaan eläinlääkärillä. Kaiken maailman pennunhoito-oppaat olin kyllä lukenut, mutta siinä vaiheessa kun se ensimmäinen mötkäle mätkähti lattialle niin itse en osannut tehdä muuta kuin tuijottaa. No Sada ei ollut paljoa parempi, tärkeämpää oli putsata töhnät kuin huolehtia pennusta. Onneksi tuli se hoitaja ja otti ohjat käsiin. Repi pennun ulos kalvoista kun Sada ei sitä itse tehnyt. Tässä vaiheessa havahduin kuin naps ja tuli suorastaan itseinho, että miten saatoinkin unohtaa niin perusasian.
Vaan jokainen meistä on joskus ollut ensikertalainen, niin kasvattaja kuin se koiraemokin. Seuraavan pennun syntyessä ei minulla tätä jämähtämistä enää tapahtunut. Pentu kalvoista, hankaaminen kuivaksi ja tarkastus, ettei ole mitään rakennevikoja ja sitten vain tissille. Sadaa tosin kiinnosti edelleen nämä töhnät enemmän kuin pennut, mutta antoi se sentään niiden imeä.
Ensimmäisestä viikosta muistan lähinnä sen, että en päässyt poistumaan huoneesta, koska Sada tuli perässä ja toisin sanoen jätti pennut yksikseen. Pariin otteeseen soitin yöllä Sadan kasvattajalle ja itkin kun mikään ei tuntunut toimivan. Isältä ei herunut apuja eikä empatiaa, vaikka sitä juuri olisin kaivannut. Onneksi puhelimen toisessa päässä oltiin ymmärtäväisempiä. Nyt kun kolmen vuoden jälkeen niitä puheluita muistelen, niin lähinnä nolottaa, että menin siihen aikaan yöstä soittelemaan kenellekään. Siltikään arvostus saatua tukea kohtaan ei ole laantunut, lähinnä vain kasvanut. Ihan oikeasti tarvitsin silloin jonkun sanomaan, että ei hätää, kaikki järjestyy. Niinhän ne järjestyivätkin. Sada päätti lopulta herätellä ne uinuvat äidinvaistonsa ja siitä kuoriutuikin loistava emä. Itse sain vertailukohdan tuleville synnytyksille. Tiedän miltä on käytännössä polttoheikkous, opin lypsämään koiran nisiä ja tuli hyvin selväksi, että tiineysaikana ei sovi yhtään joustaa ruokinnassa. Jos ei emäpiski syö, niin sitten se ruoka tungetaan kirjaimellisesti kurkkuun väkisin. Ja juu, ei ne pennut kuole, vaikkei se emä aina olisikaan niiden luona. Ja se rauhattomuus saattaa sitten tosiaan johtua ihan siitä, että ne nisät ovat aivan täynnä, jolloin se lypsäminen on ainoa keino, koska eipä ne pennut kivikovia nisiä enää suostu imemään.
Ensimmäinen pentue opetti nöyräksi. Ne suunnitelmat eivät todellakaan mene aina niin kuin itse haluaisi. Loppujen lopuksi ei edes ollut mistään kovin vakavasta kyse. Vaikka synnytyksen joutuikin käynnistämään eläinlääkärissä, niin ei kuitenkaan tarvinnut mitään sektioita. Ihan itse Sada ne pennut ulos pökki kun vähän sai ensin suonensisäistä.
Kokemus pisti kuitenkin vakavasti miettimään, että uskallanko pennuttaa enää toista kertaa. Alusta asti on minulla ollut tiukkana periaatteena, että tietoisesti en ala mitään ongelmia rotuun levittämään. päätin pohtia rauhassa asiaa ja katsella millaisa pennuista tulee. Tulin lopulta siihen tulokseen, että polttoheikkous johtui huonosta ruokinnasta. Nirsoilu ei toki ole mikään toivottava ominaisuus, mutta veikkaan sen olevan enemmän henkilökohtainen ominaisuus kuin perinnöllinen. Miya ei ainakaan ole nirso. Päätin siis astuttaa Sadan uudelleen. Otin tässä tietoisen riskin ja päätös olikin, että jos taas tulee ongelmia synnytyksen kanssa, niin sitten jääköön Sadan osalta suvun jatkot. Tällä kertaa kun nirsoilu alkoi, niin ruokin joka päivä väkisin sen tietyn määrän nappuloita. Eipä tullut polttoheikkouksia. Itse asiassa, tällä kertaa minun ei tarvinnut tehdä yhtikäs mitään, Sada hoiti kaiken hienosti itse. Kannatti ottaa se riski. Ja Miya puolestaan.. Esimerkillinen emä. Synnytyksessä ei päästänyt ääntäkään. Itse innokkaana auttajana revin pennut kalvoista, mutta Miya puri napanuorat ja putsasi pennut. Nätisti se pysyi pentujen luona. Siinä missä Sada Miyan kohdalla ei pitänyt minkään laista kuria (ja miksi Miyasta kasvoi sellainen kuin se on) piti Miya kyllä kakaransa ruodussa. Ja niin piti Sadakin toisella kertaa, ilmeisesti saanut tarpeekseen Miyan päsmäröinnistä.
Tässä halusin vähän kertoa omista lähtökohdistani kuin myös siitä, että ilman riskejä ei saavuta mitään ja kaikki ei ole niin mustavalkoista (noh, näihin riskeihin ja mustavalkoisuuksiin tulen vielä palaamaan taatusti monen monituista kertaa).
Tunnisteet:
jalostus,
kasvatus,
koira,
kokemukset,
shiba
Blogi uusiksi
Oltuaan parisen vuotta totaalisen koskemattomana päätin pistää tämän blogin uusiksi. Poistin vanhat viestit, koska ei niissä ollut mitään fiksua luettavaa. Tosin ehkä niistä voisi pari uudelleenjulkaista joskus jos siltä tuntuu. Katsotaan nyt.
Tässä on vähän ajatuksissa pitää tätä vähän niin kuin jalostus / kasvatus blogina. Ei niinkään minään "tänään kennelissä tapahtui sitä sun tätä", vaan lähinnä ajatuksia kasvatuksesta. Omia mielipiteitä ja pohdiskeluja.
Tässä on vähän ajatuksissa pitää tätä vähän niin kuin jalostus / kasvatus blogina. Ei niinkään minään "tänään kennelissä tapahtui sitä sun tätä", vaan lähinnä ajatuksia kasvatuksesta. Omia mielipiteitä ja pohdiskeluja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)